Kirjoitin pitkän tarinan itsestäni, ja vaikka se on pitkä, on se kuitenki lyhyt kertomus minusta. Mikäli se ei kiinnosta sinua, pompi alaspäin kohtaan "lyhyesti".  Jos taas jaksat lukea, niin ole hyvä. (Pahoitteluni kirjoitusvirheistä)


Olipa kerran pieni poika, jonka äiti oli kovin ankara ja tuomitsevainen. Olit aina syypää kaikkeen, et koskaan saanut tukea, pelkkää huutamista ja arvostelua vaan. Kun lisätään äidin läpi raskausajan kestänyt tupakointi, ja syntymän jälkeen jatkuvassa passiivisessa tupakansavussa eläminen, alkaa soppa olla valmis. Mitä luulet kaiken tämän aiheuttavan pojan mielenterveyteen?


Eletään vuotta 1983. On viileä elokuinen aamu, kello lähenee 11 ja poika, joka myöhemmin saa nimen Markus, syntyy tähän pahaan maailmaan. Jälkeenpäin olen monesti toivonut, että en olisi koskaan edes syntynyt. Monien mielestä moinen ajatus on masentuneen ihmisen puhetta.

Jos näin on, sitten tuo masennus on kulkenut kanssani läpi elämäni ja näin aikuisiällä sitten puhjennut "kukkaan". Ahdistukset, paniikkihäiriöt ja masennukset... Kaikki antoivat oireita jo pidemmän aikaan, enkä niitä kuunnellut. Sitten vuosi 2007, joulukuu ja 24 pvä. Kaikki kaatuu aivan kerralla niskaan, yhtään mitään varoittamatta.

Muistan sen päivän kuin eilisen. Se ahdistuksen määrä oli rajaton. Tuntui kun rinnallani olisi sadan kilon tiiliskivi. Tietenki hätä siinä käteen tulee, joka taas aiheuttaa panikointia. Mitä enemmän hätäilit, sitä enemmän sait oireita. Pistelyä varpaissa, käsissä, suun pielissä ja sitä rataa. Se oli aivan kauheaa. Tästä päivästä alkoi suuri taival ja taistelu, joka jatkuu yhä.

Jos palataan hetkeksi lapsuuteeni ja nuoruuteni. Olin ja olen yhä lahjakas ihminen siinä mitä tahansa alan tekemään. Koen, että minulla on tälläinen "yleislahja". Pärjäsin ja pärjään yhä kaikessa mikä vaan kiinnostaa minua. Ja en, en kehu itseäni, sillä ei minulla siihen ole aihetta. Jokainen on hyvä jossain, ja minä vain tiedostan omat vahvuuteni, ja tietysti myös heikkouteni.

Jo pienestä pitäen urheilu oli minulle kaiken a ja o. Aloin pelamaan jalkapalloa 7 vuotiaana. Pärjäsin siinä enemmän kuin hyvin. Voitin heti ensimmäisenä vuonna "tulevaisuuden lupaus" palkinnon ja jotain muuta vielä päälle. Pelasin hyökkääjänä, ja tein armottomasti maaleja. Jalkapallo oli lähellä sydäntäni enemmän kuin mikään muu, mutta myös jääkiekko oli kivaa. Olisinkin mielummin pelannut jääkiekkoa, jos vaan meill olisi ollut varaa..

Koulut kiinnosti aina 3 luokalle asti. Matikka oli kivaa, sain siitä 10 todistukseen. Muistan kun muut kysyivät minulta neuvoja, vaan nopeasti asiat menivät toiseen suuntaan. En tiedä oliko kyse alkavasta murrosiästä vai mistä, mutta ei koulu napannut enää. Aloin viettää entistä enemmän aikaa urheilun parissa. Olin käytännössä +10h joka päivä joko pelaamassa jalkapalloa, jääkiekkoa tai sählyä/katulätkää.

Muistan myös hyvin sen, kun aloin huomaamaan keskittymishäiriön. En osannut enää keskittyä asioihin. Tuntui, että on pakko päästä pois. Mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä levottommaksi tulin. Kaikki kouluesiintymiset, esitelmät ym.. Jo pelkkä ajatus sai voimaan pahoin.

Jännää tässä on se, että muistan paljon enemmän asioita ala-aste iältä kuin yläaste iältä. Ollessani 5 luokalla, minulla jäi vasen peukalo oven saranan väliin, ja se teki niin kipeetä, että taju lähti. Pääsin kylpyhuoneeseen ja sain hanan kylmälle ja sitten lähti taju. Isosiskoni minut löysi tajuttomana ja pian siitä virkosin. Muistan hyvin kun siskoni kysyi "mitä on tapahtunut?", johon vastasin, että "nukahdin".

En tiedä miksi noin vastasin, pelkäsinkö totuutta? Kuitenki edessä oli lääkärireissu. Isosisko oli juuri saanut ajokortin ja hän lähti minua viemään lääkäriin. Muistan kyseisen reissun hyvin, koska olimme silloin jäädä junan alle. Risteyksessä ei ollut suojapuomeja, ja mäki oli liukas. Juna oli tulossa ja mäki oli liukas. En ymmärrä miksi siskoni ei vain odottanu junaa, vaan sen sijaan hän painoi kaasun pohjaan ja kerkesimme junan alta aika niukasti. Jotenki näin myöhemmin olen tullut siihen tulokseen, että taisi olla suojelusenkeli mukana.

Josta pääsemmekin seuraavaan, ollessani kuudennella luokalla, olin menossa ostamaan papaatteja, niitä jokaisen nuoren suosikkeja. Tarkoitukseni oli ylittää tie, katsoin, että bussi pysähtyy joten juoksinpa siitä suoraan yli, enkä yhtään ajatellut, että bussin takaa voisi tulla autoja. No niinhän siinä kävi, että auto sieltä tuli, keltainen, kunnon amisauto, tuhatta ja sataa. Olisin kyllä jäänyt auton alle jos jokin ei olisi minua pysäyttänyt. Muistan katseeni kuin eilisen. Pysähdyin kuin seinään, katsoin alaspäin, auton renkaat menivät vain hipoen jalkojeni ohitse.

Tuolloin en kyllä tajunnut tilanteen vakavuutta yhtään. Vasta myöhemmin olen sen tajunnut ja voin taas todeta, että minulla oli suojelusenkeli mukana. Jotkut ihmiset pitävävät näitä huuhaa juttuina. Mitä voin siihen sanoa? En voi kuin todeta, että sitten uskot kun se sinulle itselle tapahtuu.

Näiden ja varsinki tämän jälkimmäisen tapahtuman jälkeen olen ajatellut, että minulla on tässä maailmassa jokin tarkoitus. Minusta tulee jotain, tai minun pitää tehdä jotain, mutta mitä? Se selviää vain elämällä ja elämä sen suunnan näyttää.

Tässä vaiheessa pitää palata hieman taaksepäin. Sen sormikohtauksen ja lääkärireissun jälkeen, menetin tajuntani ainakin kolmesti. Yhden kerran pahasti kaupassa. Muistan kun äiti repi minua mukanana kaupasta pois ja kirosi, että "sinulla on varmaa kasvi päässä". Eihän sen ikänen sellaisista mitään tiedä.

Kuitenki, siitä alkoi sairaalareissut jorviin ja takasin.. Lopulta diagnosina epilepsia. Epilepsiaan söin sitten trileptal nimistä lääkettä 4 vuoden ajan. Muistan kun jouduin joka loma-aamu herää 7.30 ottamaan lääkkeen. Se piti ottaa joka ilta ja aamu samaa aikaan. Kuitenki, lääkkeen alotettuani, en saanu enää yhtää kohtausta, ja 4 vuoden jälkeen se lopetettiin kokonaan. En ole vielä tähän päivään mennessä saanut kohtauksen kohtausta, mistä luonnollisesti olen hyvin kiitollinen.

Yläaste meni vähä heikosti.. lintsaamista ja litsaamista. Edelleen viihdyin siellä urheilukentällä enemmän kuin koulussa. Sitten kuitenki kävi niin, että tuli murrosikä, lihosin hyvin nopeasti ja hyvin paljon, ja urheilu jäi samantien. Jotenkin vain tuli fiilis "ei jaksa" tai "ei kiinnosta". Alloi kiinnostua tytöistä enemmän, mitä nyt murrosikäiset yleensä tekevät. Meni vuosi jos toinen, kun pituuskasvu otti painon kiinni ja aloin olemaan normaali.

Hetkellisesti innostuin taas urheilusta ja sitä myöten koulu jäi entisestään taka-alalle. Edessä alkoi yläasteen loppuminen ja oli aika ottaa elämässä seuraava etappi. Ongelma oli vain se, että mikään ei kiinnostanu. Tahdoin vain urheilla. Joten menin vain sinne minne kaveritkin meni.. Yksi elämäni suurimmista virheistä. Tai no, eka vuosi meni ihan jees, ehkä jopa paremmin kuin yläaste. Toka vuosi taas huonosti ja lopulta se koulu jäi sitten kesken.

Tällä kertaa syy ei ollut vain pelkästään urheilun, vaan olin saanut myös tietokoneen. Aloin tutustua musiikin ihmeellisen maailmaan. Loppupeleissä urheilu ja musiikki kilpailivat keskenään, samalla kun äiti huusi ja tiuski koko ajan. Missään vaiheessa ei neuvonut minua tekemään niinkuin itse haluan tai itsestä tuntuu.

Jalkapallo, jossa minulle oli jo "tie valmiina" jäi lopulta kakkoseksi. Tietokoneet yleensä yhdessä musiikinteon olivat asioita jotka kiinnosti enemmän. Tästä olenkin itselleni toisinaan vihainen, etenki silloin jos tuntuu ettei musiikki onnistu yhtää. Se kun on luovaa työtä, ja kaikki häiriötekijät vaikuttaa siihen.

Yksi asia missä olen kanssa "hyvä" on se, että jos jotain todella päätän, niin sen kanssa teen. Joskus jopa liianki itsekkäästi. Koulun lopetettuani, "lusmuilin" vaan kotona. Halusin opetella musiikintekoa, tekniikkaa kaikkea. Kun kerran sen olin jo päättänyt, siinä pysyin ja "lusmuilin" vuoden verran vähintään. Musiikin "opiskelut" edistyivät vaihtelevin tuloksin.

Kuitenki tuli vuosi 2003 ja aika lähteä armeijan harmaisiin. Päädyin upiniemeen ja kaikki menikin ihan hyvin, kunnes sairastuin todella pahaan keuhkokuumeeseen. Se vei minut tiputukseen. Sain antibioottia suonen sisäisesti ja pillerinä. Olin niin sekaisin, että suorastaan kävelin seinillä. Ja se päänsärky, en ole koskaan kokenut mitään vastaavaa. Puhumattakaan siitä kokoaikaisesta 40 asteen kuumeesta. Oli niin kylmä, että tärisit koko ajan.

Viikon verran siellä lääkärissä olin, sillä kun paraneminen alkoi, se tapahtui hyvin nopeasti. Sillä välin alokasaika oli jo ohi, ja jokaiset olivat siirretty uusiin paikkoihin. Minulle tulevaisuus oli vielä täysin tuntematon. Jouduin, tai pääsin utö:sen tykkimieheksi. Kävin kasarmilta noutamassa varusteet ja lähdin kohtu tuntematonta.

Jo pelkkä matka sinne oli suorastaan perseestä. Ensin bussilla turkuun, 2.5h, sitten sisäisellä bussilla 1h matkustamista, sitten laivaa tai veneeseen ja sillä seilattii talvisin 5-6h. Eli yhteensä 9h matkustamista, ihan kiva.

Saavuin sinne, olin uusi joukossa, minut otettiin vastaa aika nihkeästi. Purkasin tavarani, menin syömään ja kun palasin syömästä matkalla tupaan minua rupesi ottaa rinnasta todella voimakkaasti. Se oli jotain kauheaa. Kyykistyin siihe tuvan oven etee ja pian minut vietiinki lääkärin luokse. Tehtiin kaikki sydänfilmit ym.. Tuloksena oli, ei mitään. Kuitenki minut vielä passitettiin heti seuraavalla laivalla takaisin turkuun ja pansioon.

Tästä alkoi uskomaton tarina ja seikkailu jotan en aio kyllä kaikkea kertoa, koska siihen menisi ikuisuus. Lyhyesti, alkoi matkailu pansion -> heikkilä -> pansio -> heikkilä -> tilkkat -> pansio -> tilkka jne.. jne.. Joka kerta kun minun piti palata utösen iski kohtaus päälle. Ihan hätä kädessä, valtava ahdistus valtasi minut.

Lopullinen diagnosi tulikin, ja se oli ahdistuneisuushäiriöt. Olivat sitä mieltä, että minut pitää pistää pois armeijasta. Kaikista ahdistuneisuus sun muista oireista huolimatta sanoin, että haluan olla viimeiset kaksi kuukautta siellä ja valmistua. Linnakkeen päällikkö oli jo päättänyt toisin, heti seuraavalla laivalla turkuun ja kotiin.

Muistan kun pakkasin tavarani nopeasti kun oli kiire laivaan johon kuitenki ehdin. Minua piti olla sitten vastassa pansion puolelta autonkuljettajia ja hitot siellä mitää ollu. Rupesi taas ahdistaman, mutta päätin, että nyt ei ahdista, nyt pitää saada kyyti! ajatuksena oli "kohta pääsee kotiin" ja hieman yllättäen huomasin sen tepsivän. Ahdistus meni pois.

Pääsin pansion kasarmille, käyttäydyin kuin siviili, eikä se ketään tuntunut häiritsevän. Katselin päivystäjän ja parin alikessun kanssa leffoja ja syötii herkkuja. Tiesin, että aamulla pääsee kotiin. Se tunne oli jotain aivan mahtavaa, ei sitä pysty edes kuvailla.

Lopulta muutaman tunnin yöunien jälkeen heräsin ja vapauttava aamu oli koittanut. Syötyäni aamupalan, lähdin luovuttamaan tavarani ja onneksi kaikki oli mukana. Ei siis tullut mitään lisämaksuja.

Turun kaupungilla hetken hilluin ja nautin vapaudesta. Oli kaunis ja lämmin keväinen päivä. Kävin vielä syömässä kebabin, ja sitten nokka kohti helsinkiä ja kotia!

Saavuttuani rakkaani luokse, (joka silloin asui ihan sotilassrairaala tilkan vieressä) olin haljeta onnesta! Iltaa myöten oloni kuitenki paheni. Ahdistuksen määrä vain kasvoi ja kasvoi ja lopulta yritin mennä tilkkaan koska se oli niin lähellä, ja eivät huolineet minua. Koska olin aiemmin samana päivänä keskeyttänyt armeijan. Okei, no kyllähän se noin menee, mut muistan kuinka suutuin ja pahoitin mieli silloin.
Siinä sitten yritin rauhoittua ja ajatella mukavia asioita. Onnistuin taas. Sen jälkeen elinki vuoden kaksi ilman oireita. Tai joskus tuli jotain todella pientä, mutta pystyin hallitsemaan sen. Samalla suhde syveni ja kiinnostukseni musiikkiin katosi lähes kokonaan. Elin vain suhteen puolesta.

Tein satunnaisesti töitä, välillä tutuille, välillä kk luontoisesti "nuoret takaisin työelämään" suojatyöpaikan kautta. Se mahdollisti minun rahallisen panoksen matkustuksen ym osalta rakkaani luokse. Meillä välimatkaa oli sellaiset 60km, eli ei paljoa, mutta kyllä ne matkakustannukset nousivat kun niin tiheästi matkusti.

Muutenki elämä näyttä hymyilevän. Ei ahdistusta, on jotenki töitä ja ennen kaikkea oma rakas. Mikäs siinä! Noin vuoden verran tätä elelin. Aloin taas kiinnostua musiikista, joten palasin sorvin ääreen. Tulikin ongelma! Turhauduin todella helposti ja nopeasti kun en osannut jotain. Ajattelin jatkuvasti tyyliin "et sinä osaa mitään, älä edes yritä".

Muutenki huomasin, että ajattelin paljon negatiivisia asioita koko aika. Aloin vaipua epätoivoon pikku hiljaa. Oli taas aika pistää sormet ristiin ja pyytää rakasta jumalaa näyttämään minulle tie mitä pitkin kulkea. Ei mennytkään kuin tovi, kun minun "suojatyöpaikasta" sain tarjouksen lähteä vuokralle naapuri firmaan töihin.

Olin iloinen! Päätin, että tässä on minun tilaisuus. Vaikka olen aina ollut kova tekemään töitä, päätin, että teen vielä enemmän. Haluan antaa itsestäni hyvän kuvan. Tehtyä työni hyvin, päätin olla rohkea ja kysyä, että josko heillä olisi töitä minulle. Minut haastateltiin ja luvattiin ottaa yhteyttä.

Meni viikko, meni toinen... Hiljaista oli. Aloin jo masentua.. Sitten sain soiton! Tuletko meille töihin? Tottakai tulen! Olin iloinen, todella iloinen. Heti ensimäinen reaktioni oli, että nyt voin muuttaa rakkaani kanssa yhteen. Ensiksi piti vain odottaa, että hän saa opinnot päätökseen.

Vuosi 2005 oli ilon ja onnistumisen vuosi poislukien masennusherkät kuukaudet keväällä. Vaihtui vuosi, rakkaani sai töitä, ja muutimme yhteen. Elämme ihan normaalia elämää, mitä nyt huomaan itsessäni uusia piirteitä. Turhauduin todella helposti. Jos jokin asia töissä tehtiin mielestäni hitaasti, ja en pystynyt vaikuttamaan siihen mitenkää suorastaan alkoi masentaa.

En tiedä miksi noin ajattelin, tai tuolla tavalla reagoin. No, aika kuitenki meni eteenpäin. Panostin yhä enemmän ja enemmän työhöni. Annoin itseni likoon 110%. Meni vuosi, meni toinen. Aloin huomata itsessäni loppuunpalamisen merkkejä. En saanut enää iltaisin unta. Saatoin pyöriä sängyssä kolme neljä tuntia kattoa vain katsellen. Mikään ei kiinnostanu, ei edes seksi. Ahdistusen määrä kasvoi, enkä enää pystynyt niitä hallitsemaan. Minut oli "pakotettu" menemään nukkumaan joka ikinen päivä kun saavuin töistä kotiin. Vain sillä tavalla ahdistukset menivät pois.

2007 ja kesä. Poljin pyörällä kotiin. Kesken matkan tunsin rinnassani tutun tunteen. Tunne oli täysin sama kuin silloin 2003 armeija aikaan. Huolestuin todella paljon. Mietin kaikkea pahaa. Olin varma, että saan sydänkohtauksen kohta. Sillon tein sen ison virheen.. Työnsin sen vaan sivuun. Yritin unohtaa asian ja jatkoin kovaa työntekoa. Aluksi kaikki näyttikin menevän hyvin. Sitten ahdistukset taas palasivat, ja katosivat ja palasivat ja katosivat jne..

Jouduin olee töistä pois satunnaisia päiviä ahdistuksen takia. Muistan kuinka kirjoitin maileja pomolle, että ahdistaa!!!!! Olin varma, että he ajattelevat vain, että lintsaan töistä. Muutenki aina kun olen pois töistä ni omatunto soi ja aina ajattelen samanlailla! Ja sekös ahdistaa vielä lisää! Eikö tämä ihmismieli ole aika kummallinen?

Tuli joulukuu. Kaikki odottivat joulua ja lomia, niin myös minä. Tuolla alussa aikasemmin kirjoitin jo, että tämä kaikki alkoi jouluna 2007. Niinhän siinä kävi.. Tarpeeksi kauan kun yritin vain unohtaa asian, kroppa oli toista mieltä. Se sanoi itsensä irti.

Heti vuoden 2008 alussa menin lääkärille, sain muutaman viikon sairaslomaa, ja rehellisesti sanottuna luulin sen riittävän. Toisin kävi. Viikot vaihtu kuukausiin ja hyvä ettei kuukaudet vaihtunu vuosiin. Olin vuonna 2008 tammikuusta aina elokuuhun asti sairaslomalla. Vuoden 2008 sairaslomat johtui lähes yksinomaa ahdistuksesta ja panikoinnista. Vaikka sain masennustestistä vakavan masennuksen pisteet en kokenut sitä töihin paluun esteenä.

Siinä missä lääkkeet auttoivat aina aluksi, menetti ne tehonsa hyvin nopeasti. Söin alkuun optiparia 4kk verran. Ja juuri kun olin alkanut ajatella töihin paluuta, palasi minun ahdistukset ym kaksin verroin takaisin. Ei auttanu annosten nostamiset, vain sivuvaikutukset tuplaantuivat, joten edessä oli lääkkeen vaihto.

Tällä kertaa Cipralexiä. Sivuvaikutukset olivat hieman lievemmät, jokseenki tunne-elämä ja seksin suhteen olin aika "vammautunu". Ei kiinnostanut yhtään. Lopulta 4kk cipralexin jälkeen koin, että voisin olla työkykyinen ja lähdin koittamaan onneani. Välillä meni hyvin, välillä huonosti. Päätin kuitenki, että pysyn töissä.

En tiedä oliko tuo sitten se virhe, eli en _taaskaan_ kuunnellut kroppaani. Niinpä tammikuu 2009, lomareissu ruotsiin ja ahdistukset iskevät taas ku salama kirkkaalta taivaalta. Painajainen oli alkanut taas...

Samaa paskaa taas... Ainoana erona viime kertaa, että nyt mennää todella alas. Olen ollut nyt tammikuusta lähtien sairaslomalla, ja olen noin 20 kertaa miettiny tappaa itseni. Toisinaan minun päähäni tulee kummallisia "hyppää hyppää" ajatuksia. Ja ihan selvennykseksi, asun siis neljännessä kerroksessa.

Kaksi viikkoa sitten oli jo todella lähellä etten hypännyt. Lopulta lähdin ulos kävelee, tarkoituksena rauhoittua. Matkalla näin siltoja ja ne viehätti minua niiiiiiiiiiiiin kovasti. Yritin ajatella positiivista ja juoksin metsään. Mietin mikä minua vaivaa, miksi ajattelen näin. Noin tunnin ajan mietin, että soitanko jollekkin, en kyllä tiedä miksi, mutta ekana oli mielessä soittaa pomolle.

Kuitenki kun juoksin siellä mettässä alkoi tulla hyvä olo ja pahat ajatukset lähtivät pois. Tein taas sen saman virheen, sysäsin koko asian vaan sivuun. Tapahtumasta muutama päivä ja pomo soittaa ja kyselee koska palaan töihin, kerroin hänelle tapahtumasta. Pari minuuttia ni oli pakko lopettaa puhelu. Hajosin siihen paikkaan. Kyyneleet virtasivat ja itkin kuin vastasyntynyt lapsi.

Mirtazapine, lääke jota olen käyttäny siihen, että saan nukahdettua oli juuri loppunut minulta, ja lääkäriin oli vielä 4 pvä. Ne yöt meni aikalailla valvoessa. Ennen tuota mirtazapinea, helmikuusta huhtikuuhun, odotin 2kk, että pääsen erikoislääkärille ja tuona aikana olin parhaimmillani 3 tai 4 vuorokautta putkeen hereillä. Ei silloin enää edes tajua maailmanmenosta yhtää mitää. Usein meni niin, että valvoit 2-3 vuorokautta, sitten nukuit 15h putkee taas uudestaan..
Nyt syön sertralin 100mg pvässä, ja iltaisin 15mg mirtazapinea nukahtamiseen. Vielä varalle on alproxia ja tenoxia helpottamaan pahoja kohtauksia. Siinä tämän hetkinen tilanne. Alla vielä lyhyesti.

Lyhyesti

Tällä hetkellä sairastan vakavaa masennusta, ahdistusneuroosia ja paniikkihäiriötä. Paniikkihäiriö oireet ovat se pienin ongelma tällä hetkellä. Esim kauppaan lähtö onnistuu. Ahdistusta esiintyy päivittäin, mutta välillä se on hyvin pientä ja sen osaa silleen työntää sivuun. Suurin ongelma on juuri tuo masennus.

Olen sairauksieni takia joutunut myös taloudelliseen "konkurssiin" joka ei helpota yhtään parantumista. Masennuksesta parantuminen saattaa viedä vuosia, ja sitä ei kovin moni ymmärrä. Ongelma onkin se, että olet tässä aikalailla yksin. Olen koittanut avautua rakkaalleni, mutta ei hän ymmärrä.. Ja luonnollisesti työnantaja haluaa sinut takaisin mahdollisimman nopeasti.. Jokaisen pitäisi itse kokea tämä. Siinä sitä sitten odotat ymmärrystä eri tahoilta.

Minun on pitänyt jo pitkään alkaa kirjoittamaan omia tuntemuksia, koska se varmasti auttaa edes vähän, ja se vähäinenki apu on aina tervetullut. Mutta se jokin aina estänyt minua.. Tällä kertaa kuitenki sain tämän kirjoitettua. *Voittajafiilis*
Jatkossa tulen pyrkimään siihen, että päivitän mahdollisimman usein fiiliksiä ja tuntemuksia tästä taistelusta masennusta vastaan. Olen hyvin päättäväinen ihminen ja olen päättänyt parantua tästä vakavasta sairaudesta!

Lisätään vielä, että olen löytänyt musiikin uudelleen, ja nautin siitä enemmän kuin koskaan aikasemmin! Olen myös oppinut paljon uusia juttuja ja minulla on unelmia sen suhteen. Se onkin asia jonka takia jaksan eteenpäin!